Känkky.Artikkelit
Pistä linkki jakoon
 |
Artikkelit |
Hei, se olen minä taas. Petteri. Minulla olisi tärkeää asiaa, jonka olen ajatellut vuodattaa tänne Internetin tiedon valtatielle. Olen lueskellut teidän antamaanne palautetta asiakaskyselystä ja minusta on alkanut tuntua, että tämä kirjoitus täytyy nyt tehdä. Okei, tiedän, nykyisten masennuslääkityksellä pyörivien blogien aikakaudella tällainen aloitus ei ole omiaan herättämään a. mielenkiintoa b. huomiota. Mutta se on silti tehtävä. Mutta mistä minä olen tähän tullut?
Täytyy tunnustaa. Olen elämässäni selkeästi kuilun partaalla. Ikävuosien kasauma siintää edessäni ja lähelläni ihmiset ovat tuon peljätyn rajan jo ylittäneet. Moni on iän kasautuessa tarttunut kuin merihädässä ensimmäiseen veteen heitettyyn köyteen. On syntynyt perheitä, on hankittu lapsia, on käyty yhdessä Ikeassa katsomassa Strönge-tuoleja ja Märstöre-valaisimia. On katsottu yhdessä sitä luppakorvaista koiranpentua, jonka on ollut tarkoitus koitua nilkuttavan parisuhteen pelastukseksi. Yhtä kaikki, vaikka vastoinkäymiset ja raamatullisiin mittoihin venyvät jumaltason vittuilut ovat elämänuskoani koetelleet, seison vielä kahdella jalalla ja huudan tuuleen.
Peilistä minua ei katso enää se sama viaton ja kokematon katse kuin kahdeksan vuotta sitten Kaenkky.comin ottaessa huteria ensiaskeliaan orastavan digitaaliajan kehdossa. Olenko minä kasvanut mieheksi vieläkään, sitä en tiedä, mutta katseeni on saanut terävyyttä ja silmieni alle ovat muodostuneet tummat alueet. Onko se väsymystä, onko se härskiintynyttä rasvaa vai onko se vain huolimattomien naisten krokodiilinkyynelisistä silmistä tarttunutta maskaraa? Mistä minä tietäisin. Mä olen vain mä, sanoisi Frank.
Olen kiertänyt maailmaa. Olen syönyt pulunpäätä Shanghaissa ja etsinyt uusia syntejä Bairro Alton pimeiltä kaduilta. Olen syönyt omituisia sisäelimiä chilikastikkeessa ja katsellut rottavartaiden hidasta kypsymistä tulisilla hiilillä. Olen juonut läpi kymmeniä vastaan osuneita irkkupubeja saamatta niistä yhtään tyhjäksi. Näissä käärinliinoissa ei ole taskuja ollut ja mukaan on tarttunut kovin vähän. Jotain olen kuitenkin huomannut, vaikka en sitä sivistykseksi nimittäisikään.
Maailma on muuttunut. Ensimmäiset keittiöaiheiset tarinani kirjoitin hetken mielijohteesta, muun muassa uteliaisuudesta silloisen (rauha sen muistolle) surkean kahvinkeittimeni muita hyödyttömiä ominaisuuksia kohtaan. Syömäkelvotonta paskaahan siitä (jo) silloin syntyi (tosin kebabpiirakka on edelleen ihan taagia kamaa), mutta jotain bisarria, perverssiä ja kenties provokatiivistakin sisälläni heräsi. Internet-kokki minussa oli syntynyt.
Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Tottahan se on, näen sanonnan paikkansapitävyyden hyvin konkreettisesti rasvakerrosten peittämästä ruhostani. Tämä rasva on rakennettu kovalla rahalla ja nousukauden huumalla.
Mutta nälkä on kasvanut myös nostaessani itselleni keittiöartikkelien julkaisukynnystä. Entiset krapulassa kirjoitetut hetken mielijohteet eivät ole enää kelvanneet, sillä tarve on ollut luoda jotain suurempaa, kauniimpaa - ehkä myös irvokkaampaa. Niin minä jouduin tilanteeseen, jossa mikään ei tuntunut enää miltään ja uusien reseptien tarvitsemat uhraukset olisivat saaneet H. P. Lovecraftin puistatusten valtaan. Oli siis aika laittaa pillit vaivihkaa pussiin ja tehdä hetki jotain muuta.
Onneksi oikea elämä ei ole kuitenkaan mikään Sedun ja Selinin tuottama eroottinen trilleri, joka ei ole eroottinen eikä jännittävä. Ryystäessäni olutta joulupäivänä ihailtavalla rutiinilla yhdessä Oulun kuppiloista, kenties sattumalta, kenties kohtalon johdatuksesta paikalla ollut Jouni näytti juottolan nettipäätteeltä Kaenkky.comin sivustoa ja kysyi minulta, oletko tällaista palvelua nähnyt ja aiotko tehdä asialle jotain.
Ehkä sillä hetkellä, ehkä jo jonkin verran aiemmin, sisälläni syntyi jotain mitä vain suomalainen mies voi nousuhumalassa aikaansaada; uhonsekainen idea. Sellainen, kuten "salakuljetetaanpa tuo wc-pönttö ulos ravintolasta" tai "otetaanpa tuo siili mukaan kotiin" tai "vallataanpas tuo Karjala nyt takaisin". Siis sellainen, jossa realistiset voimavarat eivät ole missään suhteessa keksittyyn tavoitteeseen ja silkka mahdottomuuden uhmaaminen takaa hankkeelle yllättävän suotuisan onnistumismahdollisuuden.
Tämä idea, jota en silloisesta humalatilastani johtuen enää tarkalleen ottaen muista, saattoi liittyä juuri tämän tekstin kirjoittamiseen. Olen melkoisen varma siitä, mutta juurikaan enempää en asiasta totta puhuen muista. Mutta koska historia kirjoitetaan jälkikäteen ja voittajien toimesta (sillä kertaa selvisin voittajana), voin nyt väittää kirkkain silmin miekka itää kohti osoittaen, että lupauduin kirjoittamaan kevään aikana viisi uutta Petterin keittiössä -artikkelia.
Viisi. Vitun viisi. Miksi viisi? Varmaan siksi, että edellä mainitun juottolan hyllyllä lepäsi hellyttävän helmeilevä Jaloviinapullo ja sen yhdessä ihanan kultaisessa tähdessä taisi olla viisi sakaraa. Joten siis - viisi. Tätä raapustusta ei lasketa, koska se on ns. prologi. Eli semmoinen tyhjänpäiväinen jorina ennen varsinaista asiaa. Muitakin sivistyssanoja olen muuten oppinut, kuten raparperi ja spitaali.
Tapaninpäivänä tämä aivojeni ulostama tuotos palasi jälleen mieleeni, muistuttaen yllättävällä tavalla sitä samaa makua mikä suussani sillä hetkellä vallitsi. Maku oli, tiedättehän, sellainen peruskrapulainen blenderissä sekoitettu valkosipulisen grilliruoan, minibaarin sisällön ja nuuskasingon aisteja herättelevä ja huolella haudutettu kokonaisuus.
Havaitsin juonessa muutaman aukon, jotka päätin ratkaista ajan kanssa. Ensimmäinen aukko liittyi valmistusaineisiin, sillä todella tajunnan räjäyttävä makuspektaakkeli tarvitsisi jonkin eksoottisen ja mielellään pienistä, söpöistä ja nappisilmäisistä nisäkkäistä uuttamalla valmistetun raaka-aineen. Tämän pulman ajattelin jättää vaihteeksi sinun(kin) ratkaistavaksesi, arvon lukija.
Toinen, astetta vakavampi ongelma liittyi käsiini. Vaikka näillä kahdella turpeaan torsooni kiinnitetyllä lihakimpaleella on ehditty aikaansaada monenlaista hyvää ja pahaa yllättävän lyhyessä ajassa, oli niissä piillyt taito kadonnut hevon helvettiin. Tauko ei tee vakavamieliselle Internet-kokille selkeästikään mitään hyvää. Käsieni johdatus olisi siis palautettava.
Uhonsekaisella äänellä totean, että näiden käsieni (2 kpl) tulee pystyä pitelemään jälleen kerran uskollisia TV-shopista tilaamiani Nikkei Titanium -veitsiä. Ne ovat nimittäin jo niin helvetin tylsiä, että leikkaan niillä muuten käteni irti ennen ensimmäistäkään jutuntynkää.
Siksi pakkasin laukkuni ja lähdin Intiaan etsimään käsieni vakautta ja itseäni. Mitä minä sieltä löysin... no sen paljastan seuraavassa artikkelissa! Ehkä löysin sen syyn jota lähdin etsimään. Ehkä löysin jonkin pseudoviisauden, jota käytän todisteena elämisen ja olemisen tarkoituksellisuudesta. Ehkä, ehkä. Paljon teaser-henkisiä kysymyksiä (joilla rakennetaan jännitystä ja mystiikkaa latteiden löperöiden lupausten ympärille), mutta niin vähän vastauksia.
Mutta diili lienee selvä.
Te keksitte raaka-aineen, jonka haluatte nähdä tulevissa Petterin keittiö -artikkeleissa (vaikka kommenttina tähän juttuun) ja minä jatkan tarinointiani tuosta karmankolojen luvatusta maasta saamani johdatuksen voimalla. Jos te keksitte hyvän raaka-aineen ja minä kasaan itseni, niin luvassa on viisi (5) artikkelia paikoista ja asioista, joita äiti ei teille muuten koskaan opettanut.
Fat is back.
Twitter
Kaenkky Task Force vastaa:Ja miksei vaikka hernekeitto-hyytelökuula. Tai kaljakuula. Tai mikä-vaan-kuula!
Tekniikka: http://blog.khymos.org/2007/03/30/first-experiments-with-sodium-alginate/
Ja suomalainen versio: http://molekyyligastronomia.fi/molekyyliskumppa-isalle/
Alginaattia saa kaupasta, valkoinen Melatin on tuo ihmeaine.
Löytyy ihan hitosti erilaisia piirakoita ja luulis niistä löytyvän hyvääkin, kun paskettakin löytyy =)
Tai tuu syömään mustaa makkaraa tampereelle.
Panes nyt Petteri opastaen Kaenkkyloeita kehittämään listoilleen vaihtoehtoruokia, joissa ei ole nopeita hiilihydraatteja, saatat pelastaa maailman tai ainakin oululaiset kaenkyttelijaet!
Oiskohan mahollista tehä kebabbia, jossa olis kebab+perunat/riisi samassa möntissä? Sitä vois sitte syyä käsin niinku onigiriä. http://www.geocities.com/taodemoness/kokki/onigiriohje.html
Ihan vakavissaan, näin oululaisittain voisit vääntää veripaltusta jotain. Mitä rössystä muka ei voi tehdä.
Tuolla hyvä vinkki jäätelön ja pekonin yhdistämisestä. Siitä vielä Petterimäisempi versio, kiitos.
Pekonirasvahan hyytyy kätevästi sellaiseksi valkeeksi tahnaksi jota voi sitten levittää vaikkapa leivänpäälle ylähuulen seuraksi.
Jaloviinaa unohtamatta!
masa